ruusupiha KAARTO


Ruusukuumeen ensioireet

    Kesällä 2001 teimme ensimmäisen varsinaisen ruusupenkin. Se tuli vaativaan paikkaan, ikivanhan syreenipensaikon viereen. Syreeneillä on todella tiheät juurakot ja isot kasvuhalut, mutta juuria uhmaten raivasimme maata ruusuille.

    Meillä oli ollut jo monta vuotta ryhmäruusuja lämpimässä rinteessä, mutta joka vuosi ne joko kuivuivat tai kärsivät talvesta. Maa on pelkkää soraa, emmekä osanneet istuttaa taimia riittävän syvään. Emme myöskään ymmärtäneet, miten paljon niille piti antaa vettä. Jotenkin ruusumme sinnittelivät silti vuoden tai pari, mutta sitten ne kuolivat pois.

    Juhannusruusuja pihassa oli monessa kohdassa. Niiden lisäksi tontilla kasvoi kaksi vaaleanpunaista, voimakkaasti tuoksuvaa melko korkeaa ruusupensasta. Myöhemmin selvisi, että ruusumme on ’Minette’, jota yleisesti kutsutaan


    mustialanruusuksi. Koska sekä juhannusruusut että Minetet viihtyvät hyvin karussakin maassa, halusimme kokeilla muitakin pensasruusuja. Saimme hankituksi kotimaisia löytöruusuja, joita sitten uuteen kompostilla parannettuun ruusumaahamme innokkaina istutimme. Vaikka syreenien juuret ahdistelivat ruusuja edelleen, ne lähtivät hyvin kasvuun. Olimme innoissamme. Meihin oli iskenyt ruusukuume, joka ei sitten enää ollenkaan hellittänyt.

    Seuraavana juhannuksena kaadoimme kuusiaidan kupeesta vaahteran ja ryhdyimme taas ruusupenkin tekoon. Vaahteran juuri oli niin vahva, että emme pystyneet kiskomaan sitä ylös. Vanhalle kansatieteilijälle kaskenpolttajien keinoihin turvautuminen tuli nopeasti mieleen. Tulen avulla saimme sitkeän juuren poistetuksi. Paistoimme saman tien hiilloksessa juhannuspihvit keskikesän ja uuden valtauksen kunniaksi.

    Tämänkin ruusutarhan paikka on vähän hankala, sillä kuusten juuret ovat melko pinnassa ja yltävät pitkälle. Saman tien tilasimme ensimmäisen ja ainoan multakuormamme. Oikeita ruusukaunottaria löytyi Marjan ruusutarhasta, joka siihen aikaan oli ruusuharrastajien mekka. Molemmat penkkimme menestyivät kohtalaisesti, vaikka suositeltua kuuden tunnin päivittäistä aurinkoa ei oikein riittänytkään. Monet pensaista kuten valamonruusu ja Ristinummi ovat kasvaneet komeiksi. ’Madame Plantieria’ ja ’Duchesse de Montebelloa’ kutsumme pitkiksi laihoiksi rouviksi, sillä ne ovat pysyneet hoikkina ja kasvaneet pituutta aurinkoa tavoitellessaan.

    Olimme edellisen kesän Pariisin-matkalla ostaneet ranskalaisen l’Ami des Jardins –lehden erikoisnumeron Inoubliables Roses anciennes, jossa on esitelty 150 kaunista historiallista ruusua. Tästä luettelosta tuli meidän ensimmäinen ruusuraamattumme. Eikä se ole jäänyt ainoaksi. Ruusukuume ei vieläkään osoita parantumisen merkkejä.

    9.6.2009
    >> lisää esseitä